Sijaissisaruus

Veera Lamberg

 

Minun ihanille ja niin rakkaille siskoille.

Kun olin 12-vuotias isäni ja äitipuoleni tulivat jutulle ja kysyivät miltä tuntuisi ajatus, jos meille muuttaisi lapsia, jotka ei syystä tai toisesta voineet asua enää omissa kodeissaan. Minä yltiölapsirakkaana ihastuin ajatukseen heti. En muista edes ymmärtäneeni murehtia yhtikäs mistään, oli ihanaa, että vihdoinkin saisin pikkusisaruksia ja kyselin jatkuvasti, että milloin meille muuttaa joku.

Saimme tiedon, että 4-vuotiaat kaksostytöt olivat kotia ja perhettä vailla. Asiat etenivät tästä pisteestä rivakasti ja pian olimmekin tyttöjen päiväkodin kokoustilassa tapaamassa tyttöjä ensimmäistä kertaa. Tulevista siskoistani toinen oli vähän varautunut eikä heti tullut lähelle, kun taas toinen kiipesi saman tien syliin ja kysyi ”Ootko sä nyt meidän sisko?” Vastasin ”Joo, kyl mä oon, oottekste mun siskoi nyt?”

Sinä kesänä, kun tytöt muuttivat meille, oli minulle henkilökohtaisesti isojen muutosten kesä. Silloin 13-vuotias Veera valmistautui yläasteelle siirtymiseen, totutteli murrosiän alkavaan myllerrykseen, ja ensimmäistä kertaa elämässäni en ollutkaan ainoa lapsi. Samana kesänä yksi isovanhemmistani nukkui pois ja tämä oli ensimmäinen kokemus merkittävästä menetyksestä minulle. Oli niin monta asiaa mihin tänä kesänä pääsin totuttelemaan, että ei mikään ihme, ettei kaikki mennyt ihan optimaalisesti koko ajan. 

Uusilla siskoillani oli myös paljon totuteltavaa uuteen kotikaupunkiinsa, kotiinsa ja perheeseensä. Kaikki me taisimme yrittää oppia, tutustua, sekä tottua tähän uuteen ja isoon muutokseen kaikkien meidän elämissämme. Rehellisesti sanoen en edes muista kauheasti noista ajoista, luultavasti käynnissä oli tietynlainen selviytymismekanismi, joka työnsi eteenpäin niin isojen surun kuin ilon tunteiden keskellä.

Seuraava vahva muisto siskoistani minulla on se valtava kateuden tunne, jota kannoin mukanani varmaan 16- tai 17-vuotiaaksi asti. Minun tilanteessani en ”joutunut” jakamaan omaa äitiäni uusien siskojen kanssa. Vaikea asia oli jakaa isäni, ja vielä kovempi pala oli jakaa äitipuoleni, jonka kanssa minulla on aina ollut tärkeä ja erityinen suhde.

Äitipuoleni oli minulle silloin ja on edelleen yksi tärkeimmistä henkilöistä elämässäni, jota kunnioitan, rakastan ja kuuntelen kuin kolmatta vanhempaani. Äitipuolellani ei ollut aiempia lapsia minun lisäkseni ja kun tajusin, että nämä kaksi uutta siskoa olisivat nyt äitipuoleni ensimmäiset oikeat lapset, koin suurta kateutta ja mustasukkaisuutta äitipuolestani. Tämä on varmasti monelle isosisarukselle tuttu tunne, kun ensimmäistä kertaa joutuu jakamaan huomion. En kuitenkaan osannut ymmärtää tätä tunnetta ja se tuntui todella pahalta sisälläni. Välillä olin niin epätoivoinen ja mietin että miten tästä tilanteesta selviää.

Isäni kanssa teimme vuosittain muutaman päivän reissun jonnekin kahdestaan, ja se varmasti lievitti paljon kateuttani isästäni. Kateus ja ikävät ajatukset päässäni saivat aikaan häpeän tunteen siitä, että kuinka voin olla niin itsekäs ja haluta omia kaikki nämä vanhemmat itselleni, kun toisilla ei muuten olisi ketään. Suurin apu näihin ikäviin tunteiseeni oli paras ystäväni. Luulen että aikuiselle, varsinkin vanhemmilleni puhuminen, olisi ollut liian vaikeaa. Olen erityisen kiitollinen parhaasta ystävästäni ja siitä että hän sai välillä puhuttua toisenlaisia ajatuksia päähäni, silloin kun tunteiden myrsky meinasi vallata mieleni.

Vuosien kuluessa tunteet alkoivat tasoittua niin kuin elämä muutenkin. Kaikkeen tottui, mutta tuli myös lisää uusia ärsytyksiä, kateuksia, sekä häpeää. Vastapainoksi tuli myös ilon hetkiä, naurukohtauksia ja valtava määrä rakkautta. Se rakkaus mitä aloin tuntemaan siskojani kohtaan kasvoi vuosi toisensa jälkeen, kunnes se juurtui pysyvästi.

En ollut osannut odottaa miten tärkeitä pikkusiskoistani voisi minulle tulla. Olin heti ensimmäisestä tapaamisestamme ajatellut, että on ne aika ihania. Mutta se, että heistä tulisi elämäni tärkeimmät henkilöt, en osannut kuvitella, varsinkaan vaikeimpina vuosina. Nyt suhteeni 18-vuotiaisiin siskoihini on muovautunut vahvaksi sisaruudeksi, ystävyydeksi ja syväksi välittämiseksi, ja he ovat ehkä tärkeimmät ihmiset elämässäni.

Tällä hetkellä asun ulkomailla ja siskoni ovat ne kaksi ihmistä, joita ikävöin eniten. Nykyään tuntuu kummalliselta muistella aikoja, jolloin suhteemme ei ollut ehkä niin lämmin ja välittävä, varsinkaan minun puoleltani. Halusin piilotella kauan tätä inhottavaa aikakauttani elämässäni, mutta olen myöhemmin tajunnut, että se oli vain osa prosessia. Luulen että nimenomaan häpeä tunteitani kohtaan sai minut myös kasvamaan niistä eroon ja arvostamaan sitä mitä minulla on.

 

Veera Lamberg

 

Vieritä ylös